Aseita ja lahjoja

Tutustuin paikalliseen ’punaniskaan’ –kuten pohjoisen ihmiset tai kaupunkilaiset varmaan sanoisivat-, joka toi aseita mun kosketeltavakseni. En mennyt liian syvälle keskustelussamme onko hyvä jos jokaisen hansikaslokerossa ei olisikaan asetta. Hmm. En siis kyseenalaistanut hänen näkökulmaansa vaan nyökkäilin ja sanoin joo joo, kyl mä ymmärrän, turvahan ne aseet on. Joo joo. Oltaisiin menty ampumaan mutta oli pilkkopimeää –ja en ollut suoraan sanoen mitenkään kauheen innoissani asiasta. Oli nimittäin kylmäkin ilman takkia.

Ainiin, sain ihan hirveästi joululahjoja. :s Mulla roikkui takan reunalla oma joulusukkaki! Kaksi kiloa karkkia, KUKA haluaa?

Kahjo maailma!

Aamupala puoli viideltä. Illasta.

Tulin kotiinkin kyllä vasta seiskalta. Aamusta.

Yhtä hullua kokemusta rikkaampana. Hämmästytit minut, maailma.

Kotibileet!

Kotibileet!
Mitä ajan tappamista oli. Juttelin puoli viiteen niin kummallisten tyyppien kanssa että huh huh. Yksi oli laiha vegaani, jolla oli ollu enne bulimia, sitä enne anoreksia ja sitä ennen oli painanu 225kg (450lb). Joka oli syntyny sokeana ja kuurona (nyt näkee ja kuulee), oli homo, ja fanitti pokemoneja. Toinen tyyppi oli mies pukeutunu naiseks meikkeineen päivineen, ja siellä seki oli vaan iha normisti kotibailuissa. Amerikka!

Huippuhauska aikidotreeni

Eilen oli aikidossa huippuhauskaa: ensinnäki, tehtiin taas näitä kivoja kuperkeikkoja; siis kuperkeikkoja joissa lähtöasento on seisonta, siitä lattialle kuperkeikka, ja ylös seisomaan taas (siis ukemi). No, tehtiin niitä siis vähän enemmänki. HC kuperkeikkasarjoja. Jokaisella on parin metrin pituinen alue siinä jumppamatolla, ja ensin tehdään ukemi omalla alueella. Sitten käännytään, ja tehdään ukemi uudelleen samalla alueella. Käännytään, ja tehdään ukemi uudelleen. Eli liikutaan koko ajan esim. etelä-pohjoisakselilla siinä omalla alueellaan ukemeita tehden.
Ja me jokainen tehdään niitä samaan tahtiin samalla vaakaviivalla, ja nähdään siis kuka putoaa ensimmäisenä pelistä pois; kuka alkaa tehdä ukemeita ihan mihin suuntaan tahansa, huojumaan seistessä ja fyysisesti väsymään. Kun päässä alkaa heittelemään.
Tällä kertaa mun päässä ei varsinaisesti alkanu heittelemään. Ei. Mut mun kunto petti. Reisilihakset ei enää jossain vaiheessa vaan nostanu mua ylös seisoma-asentoon. Tein kyllä silti nyt aika perskatin hyvin!
Toisekseen, tapeltiin ensimmäistä kertaa! Kaikki oli sallittua, myös päähän lyöminen! Ei kerrassaan mitään sääntöjä. Hmm. Tappelin siinä sitten venäläisen kaksmetrisen bodari-nyrkkeilijämiehen kanssa. Hmm. Luikin kuin pieni pupujussi koko ajan karkuun, ja välillä kiljahtelin. Rintaiskut otin ihmeesti mukisematta vastaan mutta muistaakseni jotain muuta häijyä tapahtui.
Opettajan kanssa tappelin myös. Hän yritti ärsyttää minua mm. läpsyttelemällä naamaan aika pahasti. No, kyllähän minä siitä ärsyynnyinkin. Lähdin painiotteisiin.
MAHTAVAA.

Tuuli kutittelee selkää

Päätän ottaa riskin

Se on: uskallan elää

Rohkenen kokeilla

Hypätä tuntemattomaan

Kylmät väreet ympäri ämpäri kroppaa


Ainiin, eilen illalla/yöllä hengasin yhen tyypin kans viitisen tuntia mennen läpi aika ison osan filosofioitamme. Mahtava tyyppi, en voi muuta sanoa! Nyt pitäisi tehdä töitä (HUOH), sitten odottaa treenit iltapäivästä, jonka jälkeen pitäisi kai mennä joihinki pirskeisiin ku sain ilmasen lipunki.

Aikidoooo!!

Haha, pakko kertoa tämäki.

Tämä viikonloppu on ollu aika tiivistä aikidon suhteen. Perjantaina 2h treenit, lauantaina 2,5h treenit jossa oli paikalla open ope (=intensiivistä meininkiä) ja tänään reilu 2h treenit.

Ja tänään mua alkoi vituttamaan treeneissä. Yks poika joka tietää vielä vähemmän kuin minä, alko opastaan mulle miten tehdä jotain heittoa ja kommentoimaan "just noin, nyt oikealle" tyyliin ku harjottelin hänen kaa. Okei, tää poika oli itekki kuutamolla intensiivisestä vlopusta (lähinnä eilisestä intensiivipläjäyksestä), ja heitti samaa läppää muillekki (ilmeisesti ei vaan ollu enää tietoinen käyttäytymisestään emt.). Mutta mulla nousi höyryt päästä, ja se ainaki tiedostamattomasti huomas sen, onneks,  eikä enää sanonut mitään -kokeili vaan itse heittoa mulle ja huomasi ettei osaa.

En olekaan pitkään aikaan nostattanut höyryjä. Siihen vaaditaan aika paljon. Enkä varsinaisesti nytkään nostattanut höyryjä mutta jos joku olisi tullut yhtään tökkimään mihinkään niin sitten olisi saattanut olla että pataa. Eli kaikki meni ihan OK. Ei kukaan muu kuin opettaja edes huomannut mitään -hän vaan on erittäin intuitiivinen. Tuli mm. kysymään noin 10cm päähän nokastani että miten menee -näiden heittojen kanssa. Ja muutti takiani suunnitelmaa mitä tehdään. Eikä kukaan muu huomannut mitään. Äärimmäisen intuitiivinen opettaja, en voi muuta sanoa.

Ei se, että olisin näyttänyt mitään tunnetilaa kasvoiltani. En nyrpistänyt kulmiani, enkä ajatellut synkeitä. Aloin vaan katsomaan ympäristöäni ollen enemmän hereillä, ja tajusin että olin tilassa viiden muun jätkän kanssa, ja me opeteltiin kuinka saada toinen matalaksi. Olin että, okei, tää nyt on se tilanne, ei tarvetta hymyillä, kääritään hihat, opetellaan nyt sit kans opetellaan. Ei tässä sokerista olla tehty.

Aivan mahtavaa. Jätinhän ujouden rippeet poikien kanssa harjoittelemisesta, ja olin erittäin läsnä tilassa. Olisin ollut valmis vaikka tappelemaan (leikin varjolla). Enkä yrittänyt esittää mitään, edes amerikkalaisten seurassa.

Enpä julistaisi vapaan tahdon puolesta...

Sori mutta jos sä oot saanu sen tietyn geenimuodon, niin aika suurella todennäköisyydellä oot yksinäisempi ku se toinen joka ei oo saanu sitä samaa geenimuotoa. Se nyt vaan on niin. Sä näet uhkatekijoitä ihmissuhteissasi ja sosiaalisissa tilanteissa muita paljon herkemmin, ja se heikentää sun itsevarmuutta ja valovoimaisuutta ja positiivisuutta -sä myös tunnet yksinäisyyden herkemmin ja syvemmin kuin muut.
Ei kannata myöskään pitää oikeaa aivopuoliskoa aktiivisempana kuin vasenta (ja joo, tää lienee ainaki osaks geneettistä). Muutoin sä nyt vaan oot surullisempi ja ikävämpi ihminen.

Älä huoli, emme sentään ole hevosia koska se jos jokin olisi shit deal. Silloin ei voisi nukkua ku alle 3h päivässä ja vain seisaaltaan koska sitä olisi oltava lahtövalmiina juoksemaan jos vaikka joku leijona (joo, leijonan kirjoitin) sattuis hyökkäämään viereisestä puskasta...... Nii-in, myös Suomessa hevostallilla....

Ah, nuo verkostoitumisen ihanuudet!

Kukapa ei rakastaisi sosiaalisia verkostoja?

Yhteyksiä, jotka välittävät sinulle työpaikan. Kavereita, jotka kutsuvat sinut erinäköisiin juhliin. Tuttuja, jotka lähettävät tekstiviestejä puhelimiisi ja tykkäävät Facebook- postatuksistasi.

Tottakai kaikki rakastavat niitä. Ilman niitä sitä olisi yksin omassa kämpässään, ja ainoastaan Jehovan todistajat (ei pahalla..) tai naapurin villit pojat pimputtaisivat ovikelloa.

Kaikki siis itse asiassa tarvitsevat niitä.

USA:ssa sosiaalisia verkostoja tarvitsee vielä enemmän kuin Suomessa. Jos olet USA:ssa, eikä sinusta persoonana pidetä (etkä peri hullua omaisuuttakaan), et saa sosiaalisia verkostoja, ja suosittelisinkin sinua joko muuttamaan maasta pois tai ostamaan hirttonarun. Opiskelijat USA:ssa rohkaistaan (lue: painostetaan) liittymään erilaisiin aktiivisiin yhteisöihin koska nämä ovat ydintärkeitä CV:ssä ja suhteiden saamisessa (jotka ovat ydintärkeitä vaikka mihin). Toisaalta, säännöt ovat suhteellisen selkeät, miten saat ihmiset pitämään sinusta edes hiukan (ja näin saat mahdollisuuden verkostoitumiseen). Hymyile. Vastaa I am good thank you how are you. Juttele kaikille -mutta älä henkilökohtaisista asioista, äläkä muussa kuin positiivisessa valossa. Älä juttele liikaa, vaan kuuntele sitä hetkeä, jolloin sinun on lopetettava pitääksesi hyvä etäisyys. Eli USA:ssa opettelisin sinuna nämä perussäännöt, ja jo näillä kysyessäsi kadulla kävelijöiltä tietä, saatat saada ihmiset ajattelemaan mitä vastaavat, etkä joudu vaeltelemaan kaupungissa yöhön asti. Ehkä joku jopa voisi suositella sinua tarjoilijuuden avoimeen työpaikkaan.

Toisaalta, ennen ainakin maaseudulla sosiaalisia verkostoja ei tarvinnut tarvita (huom. niitä todennäköisesti tarvitsi mutta ei tarvinnut tarvita), vaan ne oli jo valmiina: istutettu yhteisöön kiinni, olettaisin. Nykyään ihmiset muuttavat toisistaan erilleen, ja näin verkostojen tarvitseminen muuttuu tärkeämmäksi -sosiaaliset suhteet ovat vähän kaikkialla, verrattuna siihen yhteen maaseutuyhteisöön mikä kai oli vallitseva ennen vanhaan.

Vai voisiko olla, että meiltä lähinnä odotetaan verkostojen tarvitsemista? Nykyään varsinkin tuo rakas amerikkalainen Facebook on viimeistään tuonut Suomeen sen tarvitsemisen -se kun on "sosiaalinen työkalu" mutta korostaa vain verkostoitumista, ei.... "syvempää ystävyyttä" tai todellista yhteisöllisyyttä, tai muita laadullisia sosiaalisia asioita. Vai missä vaiheessa verkostoitumista alettiin vaatimaan?

Kysymys nousee mieleeni: onko verkostoituminen (enemmän sosiaalisia suhteita mutta ovat pinnallisempia, ainakin mitä käsitteellä ymmärrän, tai ainakin mitä ymmärtämäni käsite tuo mukanaan) parempi vai huonompi asia kuin verkostoitumattomuus (tai minimaalinen verkostoituminen) -mikä on, ei Facebookkia, ei välttämättä edes kännykkää, ystäviä siellä täällä ehkä ja perhe. 

Jokainen joutuu kai vastausta pohtimaan omassa päässään, koska väittäisin sen riippuvan yksilöstä ja kulttuurista missä yksilö kasvatettu. Itse sanoisin, että minulle sopii ehdottomasti paremmin verkostoimattomuus. Inhoan (laajoja mutta pinnallisia) verkostoja. Inhoan niitä yli kaiken. Eritoten inhoan painostusta verkostoitumiseen. Sori vaan, ei kiinnosta. Ei kiinnosta nuoleskella ketään suhteille pääsemiseksi, ei kiinnosta soluttautua yhteisöön, ja käyttäydyttävä kuin robotti siinä -pidettävä etäisyys, hymyiltävä silloin kuin pitää, avattava suunsa silloin kuin pitää. Vain saadakseen niitä pinnallisia hymyjä takaisin. Sori vaan, en ole pinnallisten hymyjen perään (tai menestyksen..). Ainakaan ne ei maksa sitä robottina olemisen hintaa.

Itse asiassa, uskon meidän kaikkien ihmisten haluavan pohjimmiltaan samoja asioita. Itse haluan rakkautta, ja luulen siten, jos olen tulkinnut itseäni oikein, että se on mitä me kaikki pohjimmiltamme haluamme. Saammeko sitä verkostoista? Hyväksyntää ehkä, rakkautta tuskin (ellei rakkauden kohteen... mutta olisivatko verkostot ainoastaan löytääksemme syvempiä ihmissuhteita? Inhoaisimmeko siis verkostoja itsessään?). Verkostoista voimme siis hakea hyväksyntää mutta emme sitä mitä oikeasti haluamme. Jopa väittäisin itse asiassa, että jos hakee hyväksyntää, ei löydä rakkautta.

Seuraavaksi väittäisin, että rakkautta voi ainoastaan löytää, jos on löytänyt rakkautta itsestään (huom. en tarkoita tällä oman egonsa pönkittämistä vaan... kysykää tarvittaessa tarkennusta). Mutta se menee viimeistään jo asian vierestä.