Pyreneillä vaeltaessamme yhtenä päivänä maasto oli täynnä sisiliskoja, jotka poukkoilivat polun ja kivenaluksien väliä. Se oli sitä maastoa, mitä normipäivänä en ilman kumppareita olisi käärmepelkoisena tallustellut. No, tämä ei ollut normipäivä. Polkumme nimittäin loppui kohta kuin seinään -kyltti viitoitti kääntymään vasempaan mutta vasemmalla ei ollut pienintäkään kinttupolkua -ainoastaan polviin asti ulottuvaa kasvillisuutta. Toinen polku kyllä jatkui eteenpäin mutta siitä meidän kartassamme ei ollut mitään merkintää.
Onneksi joku eräjorma sattui kulkemaan juuri ohitsemme. Mitä helvettiä teemme, kysyin häneltä. Hän sanoi meillä olevan kaksi huonoa vaihtoehtoa, ja neuvoi yrittämään sitä helpompaa -kävellä kyltin viitoittamaan suuntaan -ehkä se muuttuisi edes helpommaksi maastoksi tuolla jossain.
Otin ensimmäisen askeleen kasvillisuuden sekaan toivoen, ettei siinä sattunut olemaan mitään käärmeen pesää tai vesilampea. Koitti toisen ja kolmannenkin askeleen vuoro kunnes näin käärmeennäköisen pään kurkottelevan aluskasvillisuudessa juuri siltä kohdalta mihin olin astumassa. Kiljahdin ja peruutin. Näkemäni sammakko loikkasi pois. AAAAAAARGH. Ampiainen oli sillä hetkellä osunut silmäluomeeni, ja kipu oli suunnaton seuraavat muutamat minuutit. Ei se pistämään varmaan ehtinyt vaikka en tiedäkään mistä muusta kuin piikistä se kipu tuli. Katsoin silmäni auki saatuani kilometrien päässä näkyviä vuoren huippuja, joka olisi ollut kai ensimmäinen etappimme, ja pitkälti sinne asti kasvien ja ehkä myrkyllistenkin eläinten verhoittamaa maastoa. Minä en astu enää askeltakaan eteenpäin, sanoin, ja peruutin takaisin polulle missä jopa näki eteensä.
Lähdimme kulkemaan siis polkua, jota kartassamme ei näkynyt -olinhan nähnyt eräjorman hyvästä kartasta sen vievän meidät sentään suurin piirtein oikeaan suuntaan. Parin tunnin talsimisen jälkeen sitten kohtasimme parit kalastajat jossain keskellä ei mitään. Myös jo tapaamamme eräjorma oli paikalla. Mitä teemme, kysyin espanjaksi mongertaen toiselta kalastajalta, kerta englanti ei sujunut häneltä eikä ranska minulta. Kalastaja ja eräjorma väittelivät pitkään keskenään kunnes tulivat yhteisymmärrykseen -meidän olisi kompassin kanssa kuljettava vuorten läpi joitakin kilometrejä kunnes löytäisimme "portin" korkeiden vuorten huippujen välistä; siis vuorijonon alakaaren, sen mistä on helpointa korkea vuorijono ylittää. Ja niitä portteja oli yksi pieni kappale, ja meidän kartassamme sitä ei edes näkynyt. (Asiaa ei auttanut se, että siinä vaiheessa luulin espanjan sanan "la porte" tarkoittavan kirjaimellisesti porttia, ovea, vuorijonossa, ja luulinkin että meidän oli löydettävä sola, eikä vain vuoren alakaarta. Kyseinen portti, tai se vuorijono, oli muuten Ranskan ja Andorran raja.) Sen ylittämisen jälkeen matkaa olisi jatkettava länteen päin, ja lopulta löytäisimme pienen majapaikan laaksosta missä voisimme olla yötä.
Kavereideni kartanluku- ja muut suunnistustaidot olin jo saanut selville -niitä ei ollut. Kaivoin laukustani kompassin, jota en ollut ikinä käyttänyt. No, tämän punaisen nuolenhan ne aina sanovat osoittavan pohjoiseen, tuumailin.
Seuraavat seitsemän tuntia maisemat olivat henkeäsalpaavat -positiivisesti sille, joka tiesi mihin on menossa, ja ahdistavasti sille joka ei ollut varma mihin oli menossa. Laitoin kaiken luottamukseni pienen punaisen nuolen toimivuuden varaan -sillä jos se olisi sekoillut, eikä puhelimessakaan ollut kenttää niin sinne olisi jäänyt. Itselleni maisemat olivat kuitenkin mahtavat koska uskoin vahvasti, että kuljimme oikeaan suuntaan -ei sitä, että sitä olisi muuta vaihtoehtoa omalle mielenterveydelleen sallinut.
Suurin murhe olikin juomaveden loppuminen. Sorruin jopa juomaan hiukan järvivettä. Jossain vaiheessa löysimme kuitenkin armottomat lumikasat siinä yli 30 asteen helteessä. Hurrasimme riemusta kuin pienet naiivit lapset, ja kahmimme kourakaupalla lunta juomapulloihimme odottaaksemme sen sulamista hyväksi juomavedeksi. Outo juttu oli se, että ei se lumi pulloissamme sulanut puolenkaan tunnin jälkeen vaikka aurinko paahtoi melkein punaisena! Istahdimme pohtimaan. Mitä tämä nyt on. Onko siinä mineraaleja vai mitä ihmettä sidottuna kun se ei sula. Ottaako se suolan tavoin nestettä pois elimistöstämme vai antaako se nestettä, oli se tärkein kysymys. Minun mielipiteeni oli se, että jos kerta merivettäkin saa hätätilanteessa juoda kaksi desilitraa, voi sitä luntakin ainakin desin verran juoda tai syödä, jos on pakko.
Onneksi virtaava puro tuli kohta vastaan, josta saimme mielettömän hyvää juomavettä. Myös lumen arvoitus selvisi vaelluksen jälkeen -se oli kerännyt itseensä joitain vaarattomia aineita, mm. pölyhiukkasia, eikä siksi sulanut, ja siis sitä voi syödä/juoda.
Tosiaan seitsemän tunnin taipaleen jälkeen löysimme majapaikan; olimme saapuneet juuri oikealle kohdalle. Se oli yksi tämän vuoden onnellisimmista hetkistäni! Olisin niin halunnut soittaa kalastajalle ja eräjormalle kertoakseni riemulla suuren ilosanoman; me teimme sen, uskokaa tai älkää, me teimme sen, me löysimme portin, me löysimme majapaikan, ja nyt me täällä iloitsemme koska me ihan oikeasti teimme sen.
