Miksi jotain?

Tänään luennolla kalvolla luki isolla ”WHY DO YOU STUDY PSYCHOLOGY?” eikä siihen ollut tietenkään vastausta (tehtiin muuten myös muuta jännää, mm. katseltiin videolta miten linnut lentävät parvessa).

Luulin, että tiesin vastauksen. Mutta tänään se oli kadonnut. Painunut toiselle puolelle kaupunkia tai (pahemmassa tapauksessa) valtiota.

Mut hei, vieressäni istuva tyttö muistutti kovasti vanhasta viulunsoitonopettajastani. Viulunsoitonopettaja. Neljän vuoden käytännönläheinen koulutus. Saa työstää omaa intohimoaan. 

Harrastus ja työ. Vautsi! Miksi mä en ajatellu tätä aikaisemmin (ei siis sitä että kyseistä instrumenttia soittaa osaisin, pointti ei ole ajatuksen realistisuus)?

Miten löydän itseni penkin ääreltä tilanteesta, jossa edessäni on kasa kirjoja jotka pitäisi suurinpiirtein opetella ulkoa? Enhän minä ikinä ole juuri edes pitänyt kirjoista? Enhän arvosta tiedon keräämistä?

Istahdan workshop –tunnille tullessani tietokoneen äärelle, ja avaan tilastotieteen ohjelman. Kohta edessäni on liuta numeroita ja käyriä ja prosentteja, ja minun pitäisi saada niistä selkoa. Miksi?

Pahinta, miksi minun pitää työstää seuraavan muutaman päivän ajan esseetä, josta en ole kauhean kiinnostunut (sisältönä siis mm. tavaroiden tunnistus ja koskettaminen)? Menikö joku tässä elämässä vikaan?

Katson ikkunasta sisään luokkahuoneeseen, jossa ihmiset puuhailevat pulpettiensa äärellä kuka mitäkin ja opettaja säheltää luokan edessä. Haluaako kukaan noista ihmisistä oikeasti olla tuolla? Haluaisivatko he, opettaja mukaanlukien, kaikki olla ennemmin kotona katsomassa leffaa ja syödä popkornia?

Kuinka iso (tai pieni) osa ihmisistä nauttii suurella sydämellä kaikesta tekemästään? Kuinka moni töissä viittä vaille neljä nauttii hymysuin niistä viidestä viimeisestä minuutista kun saa tehdä työtä, ja hyräilee onnesta kun on valinnut niin ihanan ammatin? Kuinka iso osa ihmisistä on vajonnut elämäntilanteeseen joka ei ole niin kaamea kuin ne kaikki muut elämäntilannevaihtoehdot mutta ei silti ole niin paljon parempikaan? Kuinka iso osa ihmisistä oikeasti edes tietää mitä he haluavat?

Päätän mennä ensi kesänä Islantiin lammaspaimeneksi. Kunnes tajuan ettei siinä olisi mitään järkeä. Miksi menisin sinne kielitaidottomana toopena maaseudulle rankkasateeseen yksinäni vahtaamaan eläimiä aamusta iltaan? Mikä älynväläys sekin oli.

Ajatuksissani kävi myös se, että mitä jos me kaikki ryhtyisimmekin pientilayrittäjiksi. Muutama lehmä, parit lampaat, porkkanamaa ja omenapuita. Jalat pysyisivät tukevasti maassa, ja jokainen olisi kai kiinni elämän perusarvoissa. Ei sitä että tässäkään ajatuksessa mitään järkeä olisi.

Menen judotreeneihin. Noin tunnin verran treeneistä opettelemme judon perusheittoa ja sen eri variaatioita. Enkä näe judossa enää mitään järkeä. En tositilanteessa ikinä saisi heitettyä sen tekniikalla ketään nurin. Ei vaan onnistuis. Tekniikka ei oo kauheen hyvää (esim. verrattuna aikidoon jossa tekniikka tuntuu olevan loistavaa mutta jonka tunneilla ei liikuta juuri koska kyse on vaan tekniikasta ei voimasta). Enkä osaa edes sitä perusheittoa. Kuulemma kestää vuosia että sen hallitsee. Eikä sittenkään se tunnu olevan teknisesti hyvä.

Ehkä tämä on vain näitä päiviä. Ei se mitään, rakastan näitä päiviä.

Elaman suuria kysymyksia

Onko huolestuttavaa jos jattaa kannettavansa H&M muovipussiin kirjaston vessaan, ja tajuaa asian vasta kotimatkallaan?

Tai se, etta jattaa lompakkonsa vuokranantajan pikkupuodin tiskille vuokranmaksun jalkeen, ja vuokranantaja joutuu soittamaan asiasta peraan?

Viela jos talle kehtaa nauraa?

Mutta jos silloin on niin paljon tarkeampiakin asioita mietittavanaan? Vai onko?

Spontaani ilta

Capoeiran jälkeen iltakasin tienoilla treenikaverit halusivat lähteä pubiin yhelle. En jaksa skotlantilaisittain istuskella pubeissa, ja kyllä tekis suihkuun mieli peseen hiki pois, ja toisaalta myös suunnittelin seuraavana päivänä herätä kasilta tekemään juttuja mutta no kyl nyt tän kerran oikeestaan vois ihan hiukan vaan käydä istumassa, sen verran kivoja tyyppejä nimittäin. Ei se elämä ihan minuutista oo kiinni.

Neljän tunnin päästä neljäs treenikaveri liittyy seuraan. Pubi kohta sulkeutuu mutta eihän tässä nyt kotiin sillai kiire ole. Tunti sinne tai tänne. Voishan sitä klubilla hiukan pyörähtää tanssilattialla vaik.

Ai kasinolle? No en mä kyllä pelaamaan rupeais mut oikeestaan ois ihan kiva nähä mikä meininki sielläki on.

Toisella puolella kaupunkia on tosi hyvä leipomo joka on öisinkin auki? Kyllä hiukan nälkä tässä rupeaa jo olemaan... Lähetään sinne vaa käveleen!

Kotiin aamukuuden aikoihin, suihkuun pesemään capoeiran treenihiki pois. :)

Tuli mieleen

Juteltiin kämppiksen kanssa keittiössä teekupposen äärellä tavalliseen tapaan elämästä ja kuolemasta (kämppis opiskelee nykytaiteen lisäks filosofiaa). Hän oli lukenut jonkin fiktiivisen tarinan joka meni osapuilleen näin:

Mies kuoli. Sitten hän kävi koko elämänsä läpi uudelleen, tosin ei aikajärjestyksessä vaan tietyt asiat oli aina niputettu yhteen pinoon. Esimerkiks ekat 25 vuotta mies nukkui, muutaman vuoden verran mies ehkä söi päivällistä, puoli vuotta juoksi pururadalla, tietyn aikaa hän nauroi vitseille, tietyn aikaa stressasi, ahdistui, jne.

Tykkäsin tarinasta (tai ajatusleikistä) valtavasti. Se pistää nimittäin taas miettimään, että onko sitä tyytyväinen elämäänsä. Käyttääkö sitä aikaansa sellaiseen mistä pitää. Voisiko sitä olla tyytyväinen jos selaisi elämänsä noin läpi, vai katuisiko aikansa tuhlaamista esim. koneen äärellä jumittamiseen. Mihin sitä suuntaa energiaansa juuri tällä hetkellä?


P.S Korjaus edelliseen postaukseen. Muutama tyttö tuli takas. JEE.