luin pitkästä aikaa Hesaria, missä oli artikkeli vapaalaskijasta ja purjehtijasta, joka asui Helsingin satamassa veneessä kesät ja vapaalaski Alpeilla ja missä lie talvet. nyt hän oli lähdössä pitkälle reissulle huippuvuorille purjeveneellä ase olallaan jääkarhuja varten, missä hän harrastelisi myös vapaalaskemistaan, paikoissa missä tuskin kukaan on edes käynyt. rahaa hän saa freelance kääntämistyöstä etätyönä. hänestä on artikkelissa myös kuva missä hänellä näyttää olevan rastat.
itse en hänen saappaisiin astuisi, jääkarhut ja jäätiköt ovat vähän liikaa. kylmässä veneessä marraskuussa Helsingissä miettisin toisaalta useaan kertaan, että onko tässä mitään järkeä. tuskin löytäisin päästäni myönteistä vastausta. ei, minusta ei hänen elämään olisi.
mutta hänen elämänsä edustaa juuri sitä mitä elämä minusta parhaimmillaan voi olla. se on varmaankin jotain sellaista, mikä on tämän ajan hitti. tehdä vähän jotain etätyötä, ja painottua elämässä elämänhaluun ja seikkailullisuuteen, ei ahkeraan velkapyörässä pyörimiseen.
inspiroivaa, inspiroivaa.
jos jääkarhujen ampuminen ei ole sinun juttusi, ehkä jokin muu olisi? mitä haluat, ei siksi että niin on tapa olla, vaan siksi että haluat? uskallatko olla radikaali?
vuorten huiput aina välillä kutsuvat vaimealla mutta vakaalla äänellään. viisaus ei asu näissä vuorten huipuissa mutta se asuu siinä kutsussa, kutsussa ehdollistumisen toiselle puolelle.
