joskus on mielestäni ihana katsoa elämää kaikista runollisimmin silmin.
kuten yhteistanssia. sen upeimpia ja kauniimpia hetkiä.
kuten kun hiekkarannalla meren äärellä ilta-auringon vielä
paistaessa taivaalla ja hento tuuli hivellen ihoa.
läsnäolo. kuin syvimmässä meditaatiossa.
taitavan kehonsa tuntevan tanssijan kanssa kosketuksessa.
tai ainakin minua taitavamman.
antaumus. sitä se vaatii.
se että antaa tanssin viedä mihin se haluaa itsensä
johdattaa.
syleilyyn.
pelko siitä, että tekee jotain sopimatonta, iskee tuttuun
tapaan takaraivoon. onko tämä varmasti sopivaa? liian intiimiä? MINÄ MINÄ TEEN?
MISSÄ ON PANIIKKINAPPULA, MITÄ VOIN PAINAA?!
antaumus.
antaen tanssin kuljettaa itseään.
sukellus siihen kaikkeen syvimpään. syvimpään intiimiyteen,
syvimpään yhteyteen, syvimpään.
pelot haihtuen pois.
kuin jyrkänteeltä hyppääminen silmät kiinni. luottaen. ja
toinen ottaa kopin.
tanssi kyllä tietää mitä se tekee.
syntyy kuin vuosisadan rakkaustarina.
antaen sille kaiken ajan, mitä se kysyy.
syleily vaihtuu toiseen, liike johdattaa, dynaamisuus
yllättää.
ja mikä kunnioitus.
kun tanssi kertoo lopun lähestyneen, katsomme toisiamme
silmiin. liitämme kädet yhteen.
kuin kumarramme.
kiitos. upeaa oli. nyt tiedän mitä on kaikkensa antaminen…
elämälle, sydämelle.
kävelen merta kohti ja näen rakkautta tuulen väreissäkin.
