mikä motivoi ultimately?

haluan vähän rauhoittua elämässä, elää hitaammin. on nimittäin pari viikkoa kulunut tässä valitettavasti stressin merkeissä, siitä huolimatta että samalla opiskelen koulussa stressin tuhoisia vaikutuksia elimistölle.

senpä vuoksi. en halua muuta kuin postata taas löytämiäni random quotteja random taustakuvilla.

välillä kyseenalaistan ajatukseni kysymällä, onko motiivina pelko. ja jos se on, niin valitsen usein toisin. aina se ei kuitenkaan onnistu. pelko asuu päässä vaikkakin joskus hyvinkin hienovaraisesti. se ohjaa usean toimintaa sitä huomaamatta. jos et mielestäsi elä pelosta, mieti villein unelmasi mitä haluaisit olla tekemässä -olisiko se Kiinassa kamppailulajien opiskelua, Afrikassa heimoihin tutustumista vai kenties aktiivista laskuvarjohyppäilyä? mieti sitten miksi näin ei ole nyt. nokun joutui mukautua.... toisin sanoen: pelko. sinä sanot että elämän realiteetit, mutta minä haluaisin ehdottaa olisikohan ne elämän realiteetit rakentunut pelosta? ei aina tietenkään, mutta.... voisiko se olla, sinun tapauksessasi, minun tapauksessani, tässä tapauksessa? ja haluatko elää pelon juoksupoikana/tyttönä? onko tässä elämässä muka niin paljon oikeastaan edes menetettävää?

 

toinen asia mitä ajattelen, on erilaisuus. onko ok olla erilainen? jos vastaus on kieltävä, palaappa tämän kirjoituksen alkuun pelosta. onko ok olla se mitä on? onko se ok? vai pitääkö yrittää olla jotain muuta, jotain mitä ei oo? pitääkö yrittää olla se minkä kuvittelisin muiden odottavan minun olevan, ja yrittää luoda sen maskin eteeni? pitääkö yrittää olla yhteiskuntakelpoinen? pitääkö yrittää olla ihmisten pitämä? pitääkö yrittää miellyttää? pitääkö yrittää?

vai riittääkö olla se mitä olen? voinko olla ihan ok tällaisena, mitään lisäämättä, mitään yrittämättä, vain jatkaen omaa inhimillistä oppimistani? voinko olla itseni näköinen hidas hiljainen herkkä? vai pitääkö minun olla toisenlainen? onko minulla tarpeeksi rohkeutta näyttää itseni, olla yrittämättä? voinko olla huono? voinko olla kiinnostumatta muiden mielipiteistä, ja elämättä pelosta?

mitä jos me ihmiset ei synnytty samaan muottiin? mitä jos jokaisessa olennossa on oma viehättyneisyytensä, ja mitä enemmän ihminen uskaltaa olla oma itsensä, sitä enemmän hän valaisee huonetta? mitä jos elämässä ei ole oikeasti kyse siitä kuinka tiukasti saa itsensä mahdutettua tähän arvojen rakentamaan muottiin?

ehkä elämässä olisikin kyse aivan jostain muusta kuin pelon kautta elämisestä. ainakin paree tehdä pelon roolista mahdollisimman pieni, ja se ei niin pieni ole etteikö se pienemmäksi voisi muuttua. koska oikeasti ne suhteellisen harvat ihmiset jotka on kohdanneet sen kaiken kuran itsessään, hyväksyneet, löytäneet valon ja rohkeasti kasvattaneet sen roolia (ymmärtäen konkreettiset elämän realiteetit), niin mitä enemmän he elävät tämän sisäisen "valon" kautta, niin sitä vähemmän heillä on ongelmia. ympäristö kyllä hyväksyy semmoiset ja jos ei joskus hyväksy niin mitä sitten -pelko ei ole riesana. sen lisäksi heidän elämänsä on enemmän väriloistoa kuin harmaata suorittamista.

ja jos on tyytyväinen elämäänsä juuri nyt sellaisena kuin se on, eikä halua mitään muuttaa, tai minkään sisäisen valon roolia kasvattaa niin fine. monella vain kun löytyy tyytymättömyyttäkin. ja jos ei vielä ole kolahtanut, niin ehkä se kolahtaa joskus myöhemmin. elämä kun tuppaa olemaan vähän sellaista.

elämä on hassu

19-vuotiaana ollessani mulle sanottiin että olin jotenkin (hyvällä tavalla) erilainen. koska etsin myös ”totuutta”, koska olin etsijä.

olin sillon että mitäh. omine pikku kiinnostuksenkohteideni ja ahdistuksineni. siis mitä totuutta täh??

se samainen tyyppi sanoi että lueppa Nietzscheä. kyseenalaista kaikki se mitä olet oppinut.

luin Nietzscheä ja tajusin ehkä yhden irrallisen lauseen aina noin 20 lauseesta. pidin niistä lauseista kovin. olin löytänyt jotain hienoa, jotain syvältä, jotain todellista.

yliopistoon mennessäni otin taas Nietzschen esiin, ja nyt sitä filosofiassa opiskellessamme tajusin siitä vähän enemmän. pidin yhä tyypistä vaikka halusinkin nähdä hänessä buddhistin, en nihilistin. halusin nähdä valon, en jonkun rikkovan illuusioita pimeydessä.

ne seuraavat viisi vuotta olivat hapuilua valoon sitä koko ajan lähestyen. Nietzschen vähän unohdin koska se ei tarjonnut vastauksia. puhumattakaan siitä että joka sivun osittainen ymmärtäminen vaati tuskallisen paljon vaivaa mitä en halunnut. luinkin buddhalaisia tekstejä, Tao te chingiä (taolainen upea teksti!), ihmisten kokemuksia ja käsityksiä, ... ja reflektoin näitä omaan kokemuspohjaani.  

ja nyt. nyt tajuan että hän oli ollut oikeassa. olen hyvällä tavalla erilainen.

Intiassa yogi sanoi minulle, että minun on pidettävä itseni puhtaana. olen puhtaan veden kala joka ui nyt likaisessa vedessä. siis psykologisesti ilmaisten, olen vähän liian herkkä tähän maailmanmenoon. tosin häntä ei psykologiat kiinnostanut... hän opetti minulle tuskallisen paljon, ja sanoi syyksi tähän olevan se, että hän näki minun auttavan tulevaisuudessa muita heidän henkisessä kehityksessään. olin hänen mielestään sisältä liian puhdas muuhun, vaikka olinkin kerryttänyt ympärilleni likakerroksen tässä 27-vuoden aikana. ja sitä likakerrosta vieläkin hänen näkemyksensä mukaan olen puhdistamassa nyt, vaikka iso osa jäi kuulemma Intiaan.

en tiedä mutta jotain hyvää Intiassa tapahtui.

esimerkiksi viiden vuoden vaikea unettomuus, jonka takia olen nähnyt niin lääkäreitä, koulupsykologin kuin hypnoterapeutinkin, taisi jäädä sen sileän tien sinne...

tämän yogin lainaus, ja viisaus kiteytettynä:

” Let the heart guide.. Let the nature confirm it.. and joy sprouts spontaneously.. This is the part of wisdom.. everything else is way of chytias.. :D :D :D “

chytia on käytännössä miltei jokainen ihminen, tyhmelys joka elää illuusioissaan.