Elaman suuria kysymyksia

Onko huolestuttavaa jos jattaa kannettavansa H&M muovipussiin kirjaston vessaan, ja tajuaa asian vasta kotimatkallaan?

Tai se, etta jattaa lompakkonsa vuokranantajan pikkupuodin tiskille vuokranmaksun jalkeen, ja vuokranantaja joutuu soittamaan asiasta peraan?

Viela jos talle kehtaa nauraa?

Mutta jos silloin on niin paljon tarkeampiakin asioita mietittavanaan? Vai onko?

Spontaani ilta

Capoeiran jälkeen iltakasin tienoilla treenikaverit halusivat lähteä pubiin yhelle. En jaksa skotlantilaisittain istuskella pubeissa, ja kyllä tekis suihkuun mieli peseen hiki pois, ja toisaalta myös suunnittelin seuraavana päivänä herätä kasilta tekemään juttuja mutta no kyl nyt tän kerran oikeestaan vois ihan hiukan vaan käydä istumassa, sen verran kivoja tyyppejä nimittäin. Ei se elämä ihan minuutista oo kiinni.

Neljän tunnin päästä neljäs treenikaveri liittyy seuraan. Pubi kohta sulkeutuu mutta eihän tässä nyt kotiin sillai kiire ole. Tunti sinne tai tänne. Voishan sitä klubilla hiukan pyörähtää tanssilattialla vaik.

Ai kasinolle? No en mä kyllä pelaamaan rupeais mut oikeestaan ois ihan kiva nähä mikä meininki sielläki on.

Toisella puolella kaupunkia on tosi hyvä leipomo joka on öisinkin auki? Kyllä hiukan nälkä tässä rupeaa jo olemaan... Lähetään sinne vaa käveleen!

Kotiin aamukuuden aikoihin, suihkuun pesemään capoeiran treenihiki pois. :)

Tuli mieleen

Juteltiin kämppiksen kanssa keittiössä teekupposen äärellä tavalliseen tapaan elämästä ja kuolemasta (kämppis opiskelee nykytaiteen lisäks filosofiaa). Hän oli lukenut jonkin fiktiivisen tarinan joka meni osapuilleen näin:

Mies kuoli. Sitten hän kävi koko elämänsä läpi uudelleen, tosin ei aikajärjestyksessä vaan tietyt asiat oli aina niputettu yhteen pinoon. Esimerkiks ekat 25 vuotta mies nukkui, muutaman vuoden verran mies ehkä söi päivällistä, puoli vuotta juoksi pururadalla, tietyn aikaa hän nauroi vitseille, tietyn aikaa stressasi, ahdistui, jne.

Tykkäsin tarinasta (tai ajatusleikistä) valtavasti. Se pistää nimittäin taas miettimään, että onko sitä tyytyväinen elämäänsä. Käyttääkö sitä aikaansa sellaiseen mistä pitää. Voisiko sitä olla tyytyväinen jos selaisi elämänsä noin läpi, vai katuisiko aikansa tuhlaamista esim. koneen äärellä jumittamiseen. Mihin sitä suuntaa energiaansa juuri tällä hetkellä?


P.S Korjaus edelliseen postaukseen. Muutama tyttö tuli takas. JEE.

Willy Wonka

Ihmisiä on joka junaan. Tutustuin siis itse Willy Wonkaan tai vähintäänkin hänen englantilaiseen serkkuunsa!





En olisi uskonut tämän päivän todellakaan koittavan. Olin syvästi häkeltynyt.



Hän kertoi: "So you are from Finland, I have actually met a couple of people from Finland..... It is always exciting to see whether I survive the conversation with Finns or not.... They are very 'edgeable' people..... You see, they tend to put me to the very edge in the conversations....."

Miltä näyttää kämppä Skotlannissa? -Tältä!

Minä löysin kämpän! Tässä huoneeni ovi. Kuvaa ei ole siis käännetty, koska en jaksa, joten sitä on katsottava pää vinossa. :p Huomaa oven väliin tungettu musta ihmevekotin -se pitää oven auki. Siinä ovessa kun on joku paloturvallinen systeemi, että muuten se lämähtäisi heti kiinni. Jokaisessa asuntomme ovessa on jonkinmoinen luova systeemi pitämään se auki (silloin kun sitä auki haluaa pitää).

 Huoneeni. Peilien takana aika paljon säilytystilaa.

Ananas ja greippi hyllyssä.

Olohuoneessa sijaitseva akvaario, jota ei ole hoidettu, köh, hetkeen -ehkä vuoteen? Yksi iso kala siella vielki uiskentelee. Kyllä se akvaario ilmeisesti toimis jos haluis mut ei olla vielä päätetty mikä kyseisen asukin kohtalo on -lemmikki vai kissanruoka.

Näkymä keittiön ikkunasta. Pitää taas katsoa kuvaa pää vinossa. Huomaa kuvassa hiukan myos näkyvää hautausmaata, joka siis sijaitsee ihan asuinrakennuksemme vieressä, jee, kämppä ei hermoheikoille. :p

Huoneeni ikkuna. JEE SE ON ilmeisesti KAKSINKERTAINEN!!!!!! Vaikka vuotaa kyllä reunoista silti, ehkä se oli niitä ensimmäisiä kaksinkertaisia. ;)

Vessan lavuaari. No, pitäähän senkin kuvata. ;)

Huoneeni kirjoituspöytä, huomaa hiukan kulunut pinta. :)

Olohuone. Tätä EI ole vielä laitettu minkäänlaiseen kuntoon. ;) Pitää kysyä muutaman päivän päästä vuokranantajalta, mitä rompetta voidaan heittää menemään.

Keittio sellaisena kun se lauantai-aamuna sattui näyttämään.

Tosiaan kämppä on kolmio mutta kaksi meistä ollaan vasta juuri muutettu; minä ja latvialainen tyttö. Intialainen poika muuttaa vasta muutaman päivän kuluttua. Kämppä on halpa mutta kyllä sen ainakin noissa kokkaushommissa huomaakin; esimerkiks paistinpannua ei ainakaan viel oo ollenkaan.

(p.s. jos tekstin ulkoasu näyttää oudolta, pahoittelen, en ymmärrä mitä mätää tanskanmaassa.)

Muutama kuva aikaisempaan postaukseen liittyen

Satun pitämään karuista vuoristokuvista, ja juuri sellaisesta maastosta otinkin monta kuvaa. Valitettavasti tosin aika yksipuolista tämä kuvavalikoima on. :p

Ylempi kuva: vuoren huipulla kun kohta alkoi salamoida.

Tässä ylemmässä kuvassa olemme juuri "portin" kohdalla; edessä aukeaa Andorran laakso, taakse jäi Ranskan vuoret.

Alempi kuva: hiukan erilaista seutua. Hyvä juomapaikka!

Päivästäni Pyreneillä

Pyreneillä vaeltaessamme yhtenä päivänä maasto oli täynnä sisiliskoja, jotka poukkoilivat polun ja kivenaluksien väliä. Se oli sitä maastoa, mitä normipäivänä en ilman kumppareita olisi käärmepelkoisena tallustellut. No, tämä ei ollut normipäivä. Polkumme nimittäin loppui kohta kuin seinään -kyltti viitoitti kääntymään vasempaan mutta vasemmalla ei ollut pienintäkään kinttupolkua -ainoastaan polviin asti ulottuvaa kasvillisuutta. Toinen polku kyllä jatkui eteenpäin mutta siitä meidän kartassamme ei ollut mitään merkintää.

Onneksi joku eräjorma sattui kulkemaan juuri ohitsemme. Mitä helvettiä teemme, kysyin häneltä. Hän sanoi meillä olevan kaksi huonoa vaihtoehtoa, ja neuvoi yrittämään sitä helpompaa -kävellä kyltin viitoittamaan suuntaan -ehkä se muuttuisi edes helpommaksi maastoksi tuolla jossain.

Otin ensimmäisen askeleen kasvillisuuden sekaan toivoen, ettei siinä sattunut olemaan mitään käärmeen pesää tai vesilampea. Koitti toisen ja kolmannenkin askeleen vuoro kunnes näin käärmeennäköisen pään kurkottelevan aluskasvillisuudessa juuri siltä kohdalta mihin olin astumassa. Kiljahdin ja peruutin. Näkemäni sammakko loikkasi pois. AAAAAAARGH. Ampiainen oli sillä hetkellä osunut silmäluomeeni, ja kipu oli suunnaton seuraavat muutamat minuutit. Ei se pistämään varmaan ehtinyt vaikka en tiedäkään mistä muusta kuin piikistä se kipu tuli. Katsoin silmäni auki saatuani kilometrien päässä näkyviä vuoren huippuja, joka olisi ollut kai ensimmäinen etappimme, ja pitkälti sinne asti kasvien ja ehkä myrkyllistenkin eläinten verhoittamaa maastoa. Minä en astu enää askeltakaan eteenpäin, sanoin, ja peruutin takaisin polulle missä jopa näki eteensä.

Lähdimme kulkemaan siis polkua, jota kartassamme ei näkynyt -olinhan nähnyt eräjorman hyvästä kartasta sen vievän meidät sentään suurin piirtein oikeaan suuntaan. Parin tunnin talsimisen jälkeen sitten kohtasimme parit kalastajat jossain keskellä ei mitään. Myös jo tapaamamme eräjorma oli paikalla. Mitä teemme, kysyin espanjaksi mongertaen toiselta kalastajalta, kerta englanti ei sujunut häneltä eikä ranska minulta. Kalastaja ja eräjorma väittelivät pitkään keskenään kunnes tulivat yhteisymmärrykseen -meidän olisi kompassin kanssa kuljettava vuorten läpi joitakin kilometrejä kunnes löytäisimme "portin" korkeiden vuorten huippujen välistä; siis vuorijonon alakaaren, sen mistä on helpointa korkea vuorijono ylittää. Ja niitä portteja oli yksi pieni kappale, ja meidän kartassamme sitä ei edes näkynyt. (Asiaa ei auttanut se, että siinä vaiheessa luulin espanjan sanan "la porte" tarkoittavan kirjaimellisesti porttia, ovea, vuorijonossa, ja luulinkin että meidän oli löydettävä sola, eikä vain vuoren alakaarta. Kyseinen portti, tai se vuorijono, oli muuten Ranskan ja Andorran raja.) Sen ylittämisen jälkeen matkaa olisi jatkettava länteen päin, ja lopulta löytäisimme pienen majapaikan laaksosta missä voisimme olla yötä.

Kavereideni kartanluku- ja muut suunnistustaidot olin jo saanut selville -niitä ei ollut. Kaivoin laukustani kompassin, jota en ollut ikinä käyttänyt. No, tämän punaisen nuolenhan ne aina sanovat osoittavan pohjoiseen, tuumailin.

Seuraavat seitsemän tuntia maisemat olivat henkeäsalpaavat -positiivisesti sille, joka tiesi mihin on menossa, ja ahdistavasti sille joka ei ollut varma mihin oli menossa. Laitoin kaiken luottamukseni pienen punaisen nuolen toimivuuden varaan -sillä jos se olisi sekoillut, eikä puhelimessakaan ollut kenttää niin sinne olisi jäänyt. Itselleni maisemat olivat kuitenkin mahtavat koska uskoin vahvasti, että kuljimme oikeaan suuntaan -ei sitä, että sitä olisi muuta vaihtoehtoa omalle mielenterveydelleen sallinut.

Suurin murhe olikin juomaveden loppuminen. Sorruin jopa juomaan hiukan järvivettä. Jossain vaiheessa löysimme kuitenkin armottomat lumikasat siinä yli 30 asteen helteessä. Hurrasimme riemusta kuin pienet naiivit lapset, ja kahmimme kourakaupalla lunta juomapulloihimme odottaaksemme sen sulamista hyväksi juomavedeksi. Outo juttu oli se, että ei se lumi pulloissamme sulanut puolenkaan tunnin jälkeen vaikka aurinko paahtoi melkein punaisena! Istahdimme pohtimaan. Mitä tämä nyt on. Onko siinä mineraaleja vai mitä ihmettä sidottuna kun se ei sula. Ottaako se suolan tavoin nestettä pois elimistöstämme vai antaako se nestettä, oli se tärkein kysymys. Minun mielipiteeni oli se, että jos kerta merivettäkin saa hätätilanteessa juoda kaksi desilitraa, voi sitä luntakin ainakin desin verran juoda tai syödä, jos on pakko.

Onneksi virtaava puro tuli kohta vastaan, josta saimme mielettömän hyvää juomavettä. Myös lumen arvoitus selvisi vaelluksen jälkeen -se oli kerännyt itseensä joitain vaarattomia aineita, mm. pölyhiukkasia, eikä siksi sulanut, ja siis sitä voi syödä/juoda.

Tosiaan seitsemän tunnin taipaleen jälkeen löysimme majapaikan; olimme saapuneet juuri oikealle kohdalle. Se oli yksi tämän vuoden onnellisimmista hetkistäni! Olisin niin halunnut soittaa kalastajalle ja eräjormalle kertoakseni riemulla suuren ilosanoman; me teimme sen, uskokaa tai älkää, me teimme sen, me löysimme portin, me löysimme majapaikan, ja nyt me täällä iloitsemme koska me ihan oikeasti teimme sen.