Normaalia löpinää

Eilen en taaskaan saanut nukutuksi. :( Ajattelin varata ajan lääkärille, tosin ihan vain muodon vuoksi. Unilääkkeitä en periaatteesta ottais koska onhan vaiva jossain muualla kuin lääkkeettömyydessä. Ja koska on suhtautumiseni lääkkeiden käyttöön yleensäkin vähintään kyseenalainen. Mutta ajattelin käydä hilpasemas lääkärillä koska se on ilmanen ja jotta tunnen tehneeni asialle edes jotakin.

Eilisyön unettomuus taisi johtua lähinnä siitä, että kiiruhdin yöllä kahden aikoihin huoneeseeni, jossa kämppikseni oli toki jo nukkumassa. Menin suoraan petiin -siis ensin juttelen kaverin kanssa tuntitolkulla jännittäviä, ja sitten kömmin sänkyyn. Missä ovat iltatoimet? Missä luuraa kamomillatee, rauhallisen musiikin kuuntelu, rauhallisten asioiden lukeminen, vähintään tunnin relaksoituminen ennen varsinaista pään painamista sänkyyn? Niimpä. Itseäni saan syyttää. Tässä vaiheessa elämää en näköjään saa nukuttua ilman kunnollista valmistautumista petiin.

Eilen kävin pariinkiin otteeseen leffassa, olihan se toki ilmaista täällä yliopistolla. Hukkasin myös muutaman tunnin ajastani supermarketissa käyntiin muiden kansainvälisten opiskelijoiden kanssa. Ostin tarpeet varmasti kahdelle viikolle -ainoana poikkeuksena toki kasvikset joita pitää käydä latomassa ostoskärryyn kaupasta aina sopivin aikavälein (kaksi viikkoa vanha omena saattaisi maistua vähän hassulta).

Ostosten tekeminen on nykyään siedettävää toisin kuin alussa kun olin vielä järkkyttyneisyydestä suu auki paikallisissa ruokakaupoissa -olihan jokaiseen ruoka-ainekseen lisätty ihme korkeafruktoosimaissisiirappeja (sitä on muuten kaikkialla..) ym. että en kaupasta löytänyt oikein mitään "puhdasta", normaalia. Tomaatitkin olivat appelsiinin kokoisia ihme kiiltävine kuorineen ja virheettömyyksineen. Kaikki tuntui olevan täyttä shaissea. Onneksi olen löytänyt jo jonkinlaisen väylän sille mihin hyllyille kaupassa marssia. Erinomaisesti asiat eivät vieläkään ole mutta sanotaanko voisivat olla paljon pahemminkin. Ja jäätelöiden saralla amerikkalaiset painivat ihan ykkössarjassa ( flavoreina mm. cheesecake, pumpkin spice, cookies&creme...)!

Ja painimisesta puheen ollen, nyt itse aiheeseen! Tänään karatetunnilla taas normaaliin tapaan tapahtui. Ilmeisesti joka kerta kun teen jotain oikein, opettajalla loksahtaa suu auki että mitä helvettiä, osaavatko tytötkin tehdä jotakin. Tai ainakin hän haluaa näyttää muille oppilaille että ei se karate automaattisesti ole poissuljettu tytöiltä vain koska ovat tyttöjä. Koska tähän mennessä opettaja on aina katsonut jotakin tekemistäni, mieltänyt sen hyväksi suoritukseksi, ja sitten halunnut koko luokan katsovan sitä. Kuin myös tänään.
Harjoitus: lyödään toisiamme nyrkillä. Tai parilla on nyrkkeilysäkin tapainen tyyny jonka kuvitellaan olevan naama jota sitten lyödään.
Näytän lyöntini.
Opettaja: "HOOLY SHIIIITT. Do it again!"
Minä: *hitting again*
Opettaja: "HOLY SHIIIITT! We have to be careful with her! Hey everybody, EVERYBODY, check this out! Check how she hits. (...)"
Minä: *demonstrating to 20 guys how to hit.... thus feeling a bit silly*
Opettaja: "WOW, did you notice how (...). Do it again!"
(...)
Toivottavasti löydätte asiasta jonkinmoista huumoria.

...

vai olit yllättynyt kun näit minut

olit halannut siis kuollutta ruumista ennen

vasta nähtyään vankilakoppinsa seinät

voi avata oven

virrassa vesi soljuu

ja sinä lasket soljumisen nopeutta

aamu

raikas ilma

tyhjät kadut

kirkkaat ajatukset

ei kannata nuolla limaisia peppuja

säilyy kieli paremmanmakuisena

päästän sinut ajatuksistani

elämästäni

täysin irti

kylmät väreet selkäpiitäni seuraa

eihän se hieno juttu ole

ja näin tapahtui

mutta mikä tärkeintä: sillä sipuli

ihmiset nouskaa pelosta ylös

käyttäkää mitä köyttä hyvänsä

Tiedän: ensimmäisestä risteyksestä oikealle

kääntyy rinteinen metsäpolku

täynnä juuria ja käärmeitä

ja se polku kiertää kehää

Olen kuullut: kauempana toisesta risteyksestä oikealle

olisi virran varrella kulkeva tasainen polku

jossa voisi halutessaan pyöräillä

Vain hiukan tuulinen: käärmeet eivät viihdy

siksi siinä voisi levätäkin

                                                                                                                           

Vain harva ei valitse ensimmäistä polkua

jatkaen hoipertelemista epämääräisellä tiellä

Onneksi se ensimmäinen polku ei vie oikein mihinkään

joten siitä pääsee joka hetki pois

periaatteessa

karate -, filosofia ja pianopäivitys

karate. kun opettaja kysyi juoksemisemme jälkeen minulta että olenko maratoonari (päivän vitsi). kerta juoksutyyli oli semmoinen. niin. kyllähän minä viime vuonna juoksin viisi kilometriä taukojen kera tai jotain. voi näitä amerikkalaisia. :)

filosofiasta. otinpa sitten maisteritason kurssin. koska ilmeisesti pystyin. ensimmäistä kertaa kysyttiin oppitunnilla, että mistä aiheista minä olen kiinnostunut kurssissa. hmm. kiitettävän arvosanan perässä siis ei olla tässä juoksemassa. vuokrasin kurssia varten kirjan joka on sen paksuinen että siihen sisältyy vähintäänkin kaksi raamattua. luen sitä nyt, 50 centin soidessa korvalappustereoista. ihan paras yhdistelmä.

piano. soittelin pientä neekerinpoikaa, ja sitten tummaihoinen talonmies tuli kuuntelemaan, ja kysyi että mitäs kipaletta sinä täällä soittelet. avasin suuni vastatakseni. skannasin kappaleen nimen päässäni läpi. 'it is just one song i used to play long time ago' onneksi vastasin. en: neekerinpusuja söin ja pientä neekerinpoikaa iloisesti soittelin kun olin nuori. hei mitä sinä sen veitsen kanssa.

Koulu alkoi...

Ja ankara talvi saapui. 26 Celsiusta. Toki tämä lämpö on vain ohimenevää täällä tammikuussa aivan kuten kaikki elämässä. ;)

Alkoi myös karatekurssi. Ungefär 20 poikaa ja minä. Onko tämä tosiaankin näin konservatiivinen paikka että pojat eivät tanssi eivätkä tytöt treenaa karatea? En tiennyt itkeäkö vai nauraako kun näin kurssin sukupuolijakauman. Aluksi tietenkin nauroin; hah hah mitä ahdasmielisyyttä! Siinä vaiheessa tosin lähinnä itketti kun opettaja kertoi "näyttökokeista", siis taistelutilanteista. Lukioaikana pikku judoharkoissa ei olisi paljoakaan asia olkapäitä kohottanut mutta tämä skinin näköinen ehdottomasti "jätkien opettaja" (joka mahtaili mm. valmentaneensa tämän maan parhaita) ja muiden kurssilaisten valveutunut olemus ja ilmapiirin testosteronin määrä sai hiukan hiuskarvat pystyyn. Niiin siiiis, ööööööö, mitä tarkalleen ottaen tarkoitat taistelutilanteella....?
Enkä TODELLAKAAN ole pelkuri. Nyt katsotaan, nyt katsotaan mistä ollaan tehty. Pumpulipalloista vai jostain jämerämmästä. Ei pumpulipalloista, ei todellakaan pumpulipalloista.

Elämä on matka

Törmäsin sitten suomalaiseen poikaan ollessani syvällä hippien keskellä Amerikassa (siis hippien: semmoisten Elämäntapa-, jotka elävät yhteisö"kommunisti"maatiloilla jne.). Mitä hitsiä, suomalainen. Ensimmäinen kysymys on toki, mistä olet kotoisin. Hän oli kotoisin kaupungista, ja oli asunut osan nuoruutensa vuosista perheensä mukana ulkomailla.
Sitten kerroin mistä minä olin kotoisin. Pienestä maalaiskunnasta keskeltä ei-mitään. Hän purskahti nauruun -tiesi jopa paikan nimen, ja tämä yllätti minut suuresti koska yleensä kukaan ei ole kuullut koko paikkaa tai mitään mikä on alle sadan kilometrin etäisyydellä siitä. Mutta tämä veikko tiesi paikan nimen koska oli työskennellyt siellä pari viikkoa lääkärinä kouluharjoittelunaan.
Ja hän tosiaan repesi nauruun kuullessaan että olen tosiaan kotoisin sieltä. Ja repesin minäkin lopulta. Niin, sieltä minä tosiaan olen. 18 vuotta elämästäni asuin siellä. Hykertelimme (lue: nauroimme raivoisasti) molemmat asiasta parikin minuuttia.
Ihanaa, ajattelin. Joku tietää mistä tulen ja missä olen. Edes jollakin on aavistus siitä. Aika mahtavaa.