kuivaa tekstiä ja jumppaa tänään

luen (tieteis)filosofiakurssiani varten tekstiä fysiikan teorioiden rakenteesta ja tarkoituksesta, ja täytyy myöntää että enpä ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kuivaa. teksti pistääkin miettimään. ei niinkään fysiikan teorioista mutta aivan muusta.

miksi ihmeessä luen tätä. miksi ihmeessä olen vapaaehtoisesti valinnut tämän kurssin. miksi ihmeessä opiskelen. miksi ihmeessä kukaan opiskelee. onko jonkun opiskelijan mielestä tämä teksti mielenkiintoista. onko opettajan mielestä tämä todella mielenkiintoista. onko kirjailijan mielestä tämä todella mielenkiintoista -vai onko hän ajautunut kirjoittamaan koko tekstin (opiskellen filosofiaa aikoinaan koulussa kerta jotakin piti tehdä, opettaa yliopistossa nyt filosofiaa kerta jotakin pitää tehdä, yliopistossa odottavat että pitäis jotain tutkiaki..). onko kukaan syvästi kiinnostunut pyörittelemään tätä aihetta?

en tiedä.

päätänkin mennä zumbaan. inhoan zumbaa sydämeni pohjasta mutta en niin paljon kuitenkaan kuin tätä filosofiatekstiä (okei, kyllä se zumba aerobikin voittaa, ja on se jumpaksi mielestäni hyvä ja parhaimmillaan joskus jopa kykenen innostumaan siitä (vain saadakseni hien) mutta kysymys kuuluu tykkäänkö yleensä ottaen jumpista..). toisekseen, on päästävä liikuttelemaan lihaksiaan. olisi hiphop -tanssiaki tänään tarjolla poikkeuksellisesti, ja se olisi ihan varmasti mielenkiintoistakin, mutta ei siellä tulisi kuitenkaan hiki. ja se lihasten liikuttelu tuntuu nyt olevan tärkeämpää kuin mielenkiintoiseen tekemiseen suuntautuminen. eikä pimeään viitsi lähteä juoksemaan kun ryöstöjä/raiskauksia on tapahtunut viime aikoina aika paljon kampuksella. enkä kestä kuntosalia tai uimahalliakaan. kaipaan jotain mielekästä hei.

edit.
se mikä zumbassa, kuntosalissa, uimahallissa, jumpissa rassaa on se tarkoituksettomuus. sinne mennään jotta saadaan habaa, jotta saadaan läskiä pois tai muuten vain jotta tulee liikuttua. sinne ei mennä (yleensä) sen itsensä vuoksi. tai ainakaan minä en mene sinne sen itsensä vuoksi -uimahallissa radan päästä päähän kulkemisessa ja kelloa tiirailemisessa ei ihan hirveästi usein ole mielenkiintoa ainakaan pitkäksi aikaa. jumpissa askeleet on tylsiä, ja musa yleensä ei-niin-hyvää (ennemmin menisin klubille tanssimaan). kuntosalissa oikeastaan ahdistaa se suorituskeskeisyys ja koruttomuus -näet edessäsi kyllä kaiken maailman mittarit ettet varmasti missaa yhtäkään esim. soutamaasi metriä. että se pistää kysymyksen eteen miksi me liikutaan? miksi joku harrastaa urheilua?
"terveyden kannalta", "hyvän kropan kannalta", kuulet vastattavan. harvoin liikunnan kannalta, varsinkin mitä vanhemmilta kysyt.
minä haluan ainakin kovasti mennä sitä kohti että liikun koska haluan. voin haluta jos liikkumisessa on jokin tarkoitus. kuntosalit sun muut (lähinnä juoksu kai mulla, oikeissa maisemissa juoksu voi nimittäin tuntua hyvältä/hauskalta) voisi korkeintaan toimia vahvistuksena kunnon kannalta jotta voisin tehdä sitä jotain muuta. mitä se jokin muu sitten on? joo, tiedän, olen ohittanut iän jossa minusta voisi tulla oikeasti hyvä jossakin mutta voi kannattaa sitä silti kuluttaa aikaansa sen parissa mistä pitää. niin, en tiedä. ideoita olisi vaikka tsiljoona mutta mahdollisuuksia ja aikaa paljon vähemmän. katsotaan mitä mielekästä eteen tupsahtaa.

Amerikkalaisten maantietotietämyslinjalla jatketaan...

Opettajani, koulutukseltaan psykologi, mainitsi tänään:

'It is like saying I am in Tokyo, and at the same time I am in Japan. You cannot say this. The fact that you are in Tokyo excludes the idea you being in Japan.'

Enkä usko että tämä nyt oli vain ajattelemattomuutta... ei ainakaan yllättäisi yhtään. Taidan jatkossa kyllä ottaa täkäläisten ihmisten maantiedon taidoista enemmän selvää. Että minkä hiton näköinen he luulevat maapallon olevan.


Tänään ymmärsin muuten (tai siis osasin laittaa vihdoin sanamuotoon) yhden oleellisen eron amerikkalaisella ja suomalaisella koulutuksella. Amerikassa nimittäin lähdetään liikkeelle siitä, että opettaja opettaa, eikä oppilaalta pidä vaatia mitään mikä ei ole opetettu (tämä merkitsisi sitä, että opettaja ei oo tehny duuniaan). Käytännössä opettaja vetää kaiken rautalangasta mitä kokeessa tullaan kysymään, ja kokeessa -tai muutenkaan tehtävänä- ei tule olemaan soveltavia kysymyksiä. Mitään ei tarvitse tehdä tai tutkia omatoimisesti, vaan opettaja kertoo yliopistossakin tarkkaan mikä materiaali on opeteltava pärjätäkseen hyvin. Sitten mietitään, miksi niin moni amerikkalainen tuntuu olevan niin... sallikaa minun käyttää tätä termiä, tyhmä. Jos joku kertoo heille, että Pohjois-Korea sijaitsee Kiinassa, he uskovat sen. He eivät osaa kyseenalaistaa, soveltaa, ajatella asioita toisesta näkökulmasta. Heille on syötetty rautalankamalleja, ja sanasta sanaan ulkoaoppimista (tätä voidaan rohkaista niin, että kysytään paljon pinnallisia -ei olennaisia- tietoja esim. vuosilukuja).

Suomessa muistan ainakin matikantunnilla opettajan selittävän ensin jonkun asian perusteet, jonka jälkeen oppilaat siirtyvät tekemään tehtäviä, joissa tehtävä toisensa jälkeen on haastavampi. Oppilaat joutuvat itse soveltamaan vaikeammissa tehtävissä opetettua tietoa koska valmista rautalankamallia ei enää ole. Osa oppimisesta tapahtuu siis ratkomalla itse hiukan vaikeampia ongelmia. En usko että näin Amerikassa voitaisiin tehdä; oppilaalta nimittäin ei voi odottaa mitään muuta kuin sen tiedon muistamista minkä opettaja sanoo (ja mielellään vielä pointtaa sen tärkeäksi ja muistettavaksi asiaksi). Muuhun opettajalla ei liene edes valtaa; valvotaanhan hänenkin työskentelyä täällä aika tarkasti.

Toisaalta amerikkalaiset ovat loistavia ryhmätyöskentelyssä; he uskovat viiden pään olevan parempi kuin yksi. Laitetaan pataan siis viisi ei-niin-perusteltua mielipidettä, ja sitten päätetään esim. ryhmän valtarakenteen kautta mikä mielipide otetaan käyttöön. Ei sillä loogisuudella niin väliä. Hyvähän asia tämä voi olla, jos se koskee vain ryhmää itseään (what should we do today?) mutta samaa ajattelurakennetta käytetään vähän kaikkialla (ja sitten mietitään taas, että eikö kukaan opettanut amerikkalaisille 1+1=2).
Mitä oppimista amerikkalaisilta mielestäni kuitenkin on, niin se että he myös vankasti uskovat voivansa oppia valtavasti kommunikoimalla ja verkostoitumalla muiden ihmisten kanssa. Ja että yhteistyö on hieno asia, ja että muihin ihmisiin pitäisi suhtautua nimenomaan positiiviselta kantilta (ei esim. kadehtien tai suhtautuen muukalaisiin epäluuloisesti kuten Suomessa monesti käy). Kuten yksi amerikkalainen asian hienosti ilmaisi: 'If we didn't know each other it is better to assume we are all good guys, and to act as if we were friends.'

Ei puhdasta urbaanilegendaa

Juttelen parikymppisen amerikkalaisen yliopisto-opiskelijatytön kans Englannista, Skotlannista ja Irlannista...

-So is Brazil like near England?
"Sorry?"
-Where is Brazil actually?
"Ermm.. It's in Latin America.."
-So which countries are like near?
"Ermm... Well Argentina is like next to it... And they speak like Portuguese in Brazil..."
-Oh really, I can't speak that at all.
"England, Scotland and Ireland are close to each other though."
-That's good to know.