Amerikkalaisten maantietotietämyslinjalla jatketaan...

Opettajani, koulutukseltaan psykologi, mainitsi tänään:

'It is like saying I am in Tokyo, and at the same time I am in Japan. You cannot say this. The fact that you are in Tokyo excludes the idea you being in Japan.'

Enkä usko että tämä nyt oli vain ajattelemattomuutta... ei ainakaan yllättäisi yhtään. Taidan jatkossa kyllä ottaa täkäläisten ihmisten maantiedon taidoista enemmän selvää. Että minkä hiton näköinen he luulevat maapallon olevan.


Tänään ymmärsin muuten (tai siis osasin laittaa vihdoin sanamuotoon) yhden oleellisen eron amerikkalaisella ja suomalaisella koulutuksella. Amerikassa nimittäin lähdetään liikkeelle siitä, että opettaja opettaa, eikä oppilaalta pidä vaatia mitään mikä ei ole opetettu (tämä merkitsisi sitä, että opettaja ei oo tehny duuniaan). Käytännössä opettaja vetää kaiken rautalangasta mitä kokeessa tullaan kysymään, ja kokeessa -tai muutenkaan tehtävänä- ei tule olemaan soveltavia kysymyksiä. Mitään ei tarvitse tehdä tai tutkia omatoimisesti, vaan opettaja kertoo yliopistossakin tarkkaan mikä materiaali on opeteltava pärjätäkseen hyvin. Sitten mietitään, miksi niin moni amerikkalainen tuntuu olevan niin... sallikaa minun käyttää tätä termiä, tyhmä. Jos joku kertoo heille, että Pohjois-Korea sijaitsee Kiinassa, he uskovat sen. He eivät osaa kyseenalaistaa, soveltaa, ajatella asioita toisesta näkökulmasta. Heille on syötetty rautalankamalleja, ja sanasta sanaan ulkoaoppimista (tätä voidaan rohkaista niin, että kysytään paljon pinnallisia -ei olennaisia- tietoja esim. vuosilukuja).

Suomessa muistan ainakin matikantunnilla opettajan selittävän ensin jonkun asian perusteet, jonka jälkeen oppilaat siirtyvät tekemään tehtäviä, joissa tehtävä toisensa jälkeen on haastavampi. Oppilaat joutuvat itse soveltamaan vaikeammissa tehtävissä opetettua tietoa koska valmista rautalankamallia ei enää ole. Osa oppimisesta tapahtuu siis ratkomalla itse hiukan vaikeampia ongelmia. En usko että näin Amerikassa voitaisiin tehdä; oppilaalta nimittäin ei voi odottaa mitään muuta kuin sen tiedon muistamista minkä opettaja sanoo (ja mielellään vielä pointtaa sen tärkeäksi ja muistettavaksi asiaksi). Muuhun opettajalla ei liene edes valtaa; valvotaanhan hänenkin työskentelyä täällä aika tarkasti.

Toisaalta amerikkalaiset ovat loistavia ryhmätyöskentelyssä; he uskovat viiden pään olevan parempi kuin yksi. Laitetaan pataan siis viisi ei-niin-perusteltua mielipidettä, ja sitten päätetään esim. ryhmän valtarakenteen kautta mikä mielipide otetaan käyttöön. Ei sillä loogisuudella niin väliä. Hyvähän asia tämä voi olla, jos se koskee vain ryhmää itseään (what should we do today?) mutta samaa ajattelurakennetta käytetään vähän kaikkialla (ja sitten mietitään taas, että eikö kukaan opettanut amerikkalaisille 1+1=2).
Mitä oppimista amerikkalaisilta mielestäni kuitenkin on, niin se että he myös vankasti uskovat voivansa oppia valtavasti kommunikoimalla ja verkostoitumalla muiden ihmisten kanssa. Ja että yhteistyö on hieno asia, ja että muihin ihmisiin pitäisi suhtautua nimenomaan positiiviselta kantilta (ei esim. kadehtien tai suhtautuen muukalaisiin epäluuloisesti kuten Suomessa monesti käy). Kuten yksi amerikkalainen asian hienosti ilmaisi: 'If we didn't know each other it is better to assume we are all good guys, and to act as if we were friends.'