normal day, normal life.

i didn't go to judo training. the next day in facebook: 

he: u missed strangling techniques

me: haha i hope i will not need them in that case

...and it made me laugh. would i be like 'oh damn, i missed strangling techniques'? well, erm, no.

the whole thought of learning how to strangle seems to me slightly bizarre, in fact.

the good thing is, i am not really good at it.

Ulkomailla asumisesta

Aina välillä mä mietin minkälaista olis asua Suomessa. Mitä jos mä muuttaisin takas Suomeen? Mitä jos mä jo tänä keväänä olisin hakenut Suomeen opiskelemaan, ja hyväksilukenut jo suorittamani opinnot? Tämä lähinnä pointtina että en mä täällä ulkomailla vasten tahtoani voi olla. Mun kannattaa olla täällä vaan halusta. 

Haluaisinko mä oikeasti asua Suomessa?

Jotenkin vastaus on parina viime vuotena ollut mutumuntumalta yksiselitteinen kyllä.

Voisi puhua omaa kieltään. Voisi ymmärtää kanssaihmisiä paremmin. Ei olisi aina lähdön fiilis. Ihmisuhteetkin ylenesivät toiselle tasolle kun ei olisi aina lähtemässä pois. Ei olisi aina se muukalainen joka on vain käymässä. Voisi haalia edes hiukan enemmän materiaalista omaisuutta kun kaiken ei tarvitsisi aina mahtua matkalaukkuun. Olisi jotain omaa, vaikka oma vedenkeitin. Voisi tuntea ehkä jopa kuuluvansa johonkin. Luonto olisi lähellä toisin kuin tässä puuttomassa kaupungissa. Voisi ehkä hommata lemmikin. Reissulle voisi lähteä kun tuntuu siltä mutta aina ei reissussa tarvitsisi olla.

Toisaalta. En mä tänne tullut ilman mitään syytä. Mä oon aina halunnu lähteä pois. Ehkä se istuu jotenki mussa. Ehkä se ajatus Suomeen lähtemisestä on vaan osa tätä lähtemistä. Olisinko mä tyytyväinen Suomessa?

Miks karttakirjat oli mun lempikirjoja 5-vuotiaana? Miks mulla oli jo sillon kova halu nähdä eri paikkoja? Miks mun lempilyriikoita teini-iässä oli ”Maailmaan mä avaraan jos mennä voisin vaeltamaan ja voisin nähdä kaiken sen mi viepi ihmisen onnehen...”?

Ja toisaalta. Mä oon tehny ison työn toiseen kulttuuriin asettumisessa ja toista kieltä käyttämisessä. Oon sulattanut valtavasti uudenlaisia ajattelutapoja, käyttäytymisiä ja arvojakin. Jos mä tulisin Suomeen.... tietyllä tapaa se olisi ehdottomasti askel taaksepäin. Palaisin tietyllä tapaa siihen entiseen. Ja tämä kaikki sulatustyö tietyllä tapaa on ollut turhaa.

Voisinko asua loppuelämäni ulkomailla? Sinänsä ajatus ei minua välttämättä haittaisi. Varsinkaan jos kyseessä olisi jokin lämmin aurinkoinen paikka. :) Siis. Voisin asua jos viihtyisin, ja minulla olisi mukava työ. Ei se Suomi ole mikään ehdottomuus vaikkakin käytännöllinen, helppo ja todennäköinen vaihtoehto.

Ei se tietyssä maassa asuminen mutta se mikä minua on viime aikoina alkanut hiljalleen raastamaan sisältä on se ainainen lähteminen. Elämä on yhtä hyvästelyä.

Mutta hei. Siitä matkalla olemisesta olen ammentanut paljon... viisautta myöskin. Kun matkalla ei voi turvautua mihinkään. On uskallettava. Oltava avoin. Opittava itserakkautta. Luotettava kaikkiin jotta elämä on mukavaa mutta ei olla riippuvainen kenenkään luotettavuudesta jotta ei joudu venäytetyksi. Yritettävä silloinkin kun ei jaksa. Ymmärtää että koti löytyy parhaimmillaan itsestään, tai siis hetkestä. Ymmärtää paremmin asioiden moniulotteisuuden ja kirjavuuden. Ei voi rakentaa elämäänsä määrittelyihin (esim. "minä tykkään punaisista paidoista.") koska kaikki on jatkuvassa muutoksessa (jokaisessa maassa vaatetyyli on vähän eri ja sitä tiedostamattomastikin mukautuu paikallisiin mieltymyksiin esim. mikä paidan väri on kiva). Ei voi rakentaa siis esim. vahvaa minäkuvaa. Ymmärtää että myös vahvuus perustuu määrittelyihin eikä siksi ole todellista. Todellista on vain muutos, ja siihen kannattaa suhtautua lämpimästi. Oppii kuuntelemaan itseään. Oppii näkemään asioita itse. 

Ainakin potentiaalisesti.

Että on se kai ollut sen arvoista.

Mitäs seuraavaksi?

"mites mää ajattelen?"

ajattelun voima on niiiiiin kummallista. eikä sitä ees tajua koska on niiiiin jumissa omissa pikku ajattelurakenteissaan. mut sen muokkaamisella vois luoda kokemuksellisesti elämän niin uusiks ja uusiks ja uusiks ja uusiks, ja tää muuttais hyvinki todennäköisesti myös ite elämää ( ajatus -> ajatusmalli (kokeminen) -> reagointi -> käyttäytyminen (konkreettinen)-> elämä)!

niin joskus tän ajattelurakenteiden voiman aina muistan. tai siitä muistutan itelleni. ja nyt oon ihmeellisesti muutaman päivän joka tuntina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kiinnittäny huomiota miten ajattelen. oon nyt jostain syystä kauheen kiinnostunu tästä (lue: ärsyyntynyt omista ajattelurakenteista heh). siis mahtavaa! sillä mitä enemmän sitä tulee tietoiseks omista ajattelurakenteista(/käyttäytymismalleista), sitä enemmän sitä voi muuttua, kehittyä.

ei sitä oo pakko. ja se on vaikeaa. mutta hei. jos tuntuu siltä!

(edit. selvennökseks. viittaan tekstissä siihen mihin meillä on kontrolli. en todellakaan väitä että oltais vastuussa elämästämme/ajattelurakenteistamme/aivojemme toimintakyvystä jne.)

.

pieniä päivityksiä

piiiiiiiitkästä aikaa. viime kerta oli syksyllä 2012. kun muistutin itselleni mitä on olla.... esillä. silloin syksyllä se oli se teatterikurssin ensimmäinen esittämäni monologi (englanniks), jonka aiheuttamasta jännityksestä hämmästyin. nyt se tapahtui judossa ku mua pyydettiin demonstroimaan jotain ihme (typeriä) muodollisuuksia. tässä muuten siitä video, liikkeet ovat juuri eikä melkein: http://www.youtube.com/watch?v=-6g83MgiLMI
(tämä on tosin hyvinki tylsää, ens kerralla aletaan tekeen jännempiä muodollisuusheittoja, http://www.youtube.com/watch?v=YOcVfmmMBLY)
kaksi tyyppiähän siinä on mut käytännössä alkurituaalin jälkee toinen on se joka tekee. nii viitisen minsaa siinä tosiaan kesti, niiku videossaki, ja treenisali oli hiljane ku hautausmaalla. mun kurkkua alko kiristää. en jotenki saanu happea enää hyvin. tajusin että se johtu siitä ku kaikki kattoo. luulin hetkisen että kupsahdan kohta siihen paikkaan. sain nopeesti onneks väkipakolla keskitettyä huomiooni siihen tekemiseen, eikä ongelmia enää ollu.
mutta. pointti. oli niin hassua. olin ihan unohtanut mitä on olla... "lavalla". hämmentävää. en ollut odottanut tuommosta reaktiota itteltäni. ihan niiku en ikinä olis katseen alla ollut.........


oon viimeisinä baari-iltoina kuten tänään ja perjantaina juonu pubissa huvikseni... teetä! mahtavaa. tunnen olevani omaperäinen, toistaseks hyvällä tavalla. ja naurettavaksi sitä ei oo koettu vaan tänään pari tyyppiä mun innostamana ostivat heki kupilliset teetä. ;) paitsi kun kysyivät että miten suhtaudun siihe että venäläiset ovat vetäneet joukkojaan nyt lähelle suomen rajaa (wtf), ja ryystelin siinä rauhassa teetä ja olin että ei kai ne nyt mitään siellä tee, niiiin nauroivat että helppo se mun on olla briteissä ryystelemässä teetä kuin... britti. perjantaina taas väitin jostain syystä että se tee oli ihmisverta. no hei, he ite sanoivat että mun vaihtoehdot on sillä kertaa juomapuolelta vodka ja veri. nii ja sitte alettiin juttelemaan sarjamurhaajista ja heidän mahdollisesta sormien keräilyhimosta. perus. no ei, kyllä se oli outoa meiltäki.

oon viime aikoina tajunnu että täällä skotlannissa nyt on vaan aina huono keli. aina sataa tai tuulee tai on kosteaa ja koleaa ja jos sattuu oleen tuuri, ei sada eikä tuulekaan kauheen pahasti. mut sillonki taatusti on ees koleaa, myös sisällä. et mä oon antanu periks. se nyt vaan on näin. en odota hyviä ilmoja enää. eikä hei se pieni sade kauheesti haittaa. en itse asiassa jaksa kanniskella sateenvarjoakaan kerta monesti tuulee niin pirusti että ne sateenvarjot menevät rikki parin käyttökerran jälkeen. ennemmin otan säännöllisen... ulkoilmasuihkun.

inspiroivaa finspiroivaa!

random inspiroivia kuvia hyvästä elämänasenteesta/ajattelutavoista. kuvien teemoina näyttää olevan tällä hetkellä huolettomuus ja uskallus.

huolettomuus. sillä ei oo muuten mtn tekemistä vastuuttomuuden kans. huolettomuudessa ei oo pelkoa -miks pelätä/murehtia tms. asioita joille ei voi siinä hetkessä tehä mitään, ja jos niille asioille voi siinä hetkessä tehä jotain, nii se kannattais varmaa sitte vaan tehä mikä tehtävissä on, ja unohtaa loput. huolettomuudessa ei oo vihaakaan. sinänsä viha taitaa olla joskus ihan tervettä -mut toisaalta, useimmiten viha useimmilla ihmisillä lienee ennen kaikkea oman mielenrauhansa pilaamista. hmm. yhdellä sanalla, huolettomuus on.... onnea?

uskallus. siis miten uskaltaa olla oma itsensä, näyttää oman kummallisuutensa (se ei voi olla kuin kummallista kerta se ei enää sen kasvottoman ihmismassan peilikuva olisi) ja huonoutensa (kerta siinä ei enää ole yrittämistä näyttää paremmalta mitä on) siitä kaikesta iloiten (ei häveten). uskallus on oman itsensä toteuttamista.
vaikeaa vaikeaa. onneks elämä yleensä koostuu aika monista vuosista. ;)

kuvia voi taas kerran klikkailla isommiks.

tämä alempi mielestäni ihanin kielikuva huolettomuudesta...

 tää alempi leijonakuva muuten tällä hetkellä puhuttelevin...