Ulkomailla asumisesta

Aina välillä mä mietin minkälaista olis asua Suomessa. Mitä jos mä muuttaisin takas Suomeen? Mitä jos mä jo tänä keväänä olisin hakenut Suomeen opiskelemaan, ja hyväksilukenut jo suorittamani opinnot? Tämä lähinnä pointtina että en mä täällä ulkomailla vasten tahtoani voi olla. Mun kannattaa olla täällä vaan halusta. 

Haluaisinko mä oikeasti asua Suomessa?

Jotenkin vastaus on parina viime vuotena ollut mutumuntumalta yksiselitteinen kyllä.

Voisi puhua omaa kieltään. Voisi ymmärtää kanssaihmisiä paremmin. Ei olisi aina lähdön fiilis. Ihmisuhteetkin ylenesivät toiselle tasolle kun ei olisi aina lähtemässä pois. Ei olisi aina se muukalainen joka on vain käymässä. Voisi haalia edes hiukan enemmän materiaalista omaisuutta kun kaiken ei tarvitsisi aina mahtua matkalaukkuun. Olisi jotain omaa, vaikka oma vedenkeitin. Voisi tuntea ehkä jopa kuuluvansa johonkin. Luonto olisi lähellä toisin kuin tässä puuttomassa kaupungissa. Voisi ehkä hommata lemmikin. Reissulle voisi lähteä kun tuntuu siltä mutta aina ei reissussa tarvitsisi olla.

Toisaalta. En mä tänne tullut ilman mitään syytä. Mä oon aina halunnu lähteä pois. Ehkä se istuu jotenki mussa. Ehkä se ajatus Suomeen lähtemisestä on vaan osa tätä lähtemistä. Olisinko mä tyytyväinen Suomessa?

Miks karttakirjat oli mun lempikirjoja 5-vuotiaana? Miks mulla oli jo sillon kova halu nähdä eri paikkoja? Miks mun lempilyriikoita teini-iässä oli ”Maailmaan mä avaraan jos mennä voisin vaeltamaan ja voisin nähdä kaiken sen mi viepi ihmisen onnehen...”?

Ja toisaalta. Mä oon tehny ison työn toiseen kulttuuriin asettumisessa ja toista kieltä käyttämisessä. Oon sulattanut valtavasti uudenlaisia ajattelutapoja, käyttäytymisiä ja arvojakin. Jos mä tulisin Suomeen.... tietyllä tapaa se olisi ehdottomasti askel taaksepäin. Palaisin tietyllä tapaa siihen entiseen. Ja tämä kaikki sulatustyö tietyllä tapaa on ollut turhaa.

Voisinko asua loppuelämäni ulkomailla? Sinänsä ajatus ei minua välttämättä haittaisi. Varsinkaan jos kyseessä olisi jokin lämmin aurinkoinen paikka. :) Siis. Voisin asua jos viihtyisin, ja minulla olisi mukava työ. Ei se Suomi ole mikään ehdottomuus vaikkakin käytännöllinen, helppo ja todennäköinen vaihtoehto.

Ei se tietyssä maassa asuminen mutta se mikä minua on viime aikoina alkanut hiljalleen raastamaan sisältä on se ainainen lähteminen. Elämä on yhtä hyvästelyä.

Mutta hei. Siitä matkalla olemisesta olen ammentanut paljon... viisautta myöskin. Kun matkalla ei voi turvautua mihinkään. On uskallettava. Oltava avoin. Opittava itserakkautta. Luotettava kaikkiin jotta elämä on mukavaa mutta ei olla riippuvainen kenenkään luotettavuudesta jotta ei joudu venäytetyksi. Yritettävä silloinkin kun ei jaksa. Ymmärtää että koti löytyy parhaimmillaan itsestään, tai siis hetkestä. Ymmärtää paremmin asioiden moniulotteisuuden ja kirjavuuden. Ei voi rakentaa elämäänsä määrittelyihin (esim. "minä tykkään punaisista paidoista.") koska kaikki on jatkuvassa muutoksessa (jokaisessa maassa vaatetyyli on vähän eri ja sitä tiedostamattomastikin mukautuu paikallisiin mieltymyksiin esim. mikä paidan väri on kiva). Ei voi rakentaa siis esim. vahvaa minäkuvaa. Ymmärtää että myös vahvuus perustuu määrittelyihin eikä siksi ole todellista. Todellista on vain muutos, ja siihen kannattaa suhtautua lämpimästi. Oppii kuuntelemaan itseään. Oppii näkemään asioita itse. 

Ainakin potentiaalisesti.

Että on se kai ollut sen arvoista.

Mitäs seuraavaksi?