kylmä tuuli se kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää...

viinin jälkeen nukun huonosti, kuten aina, ja kuten aina, päätän että en enää ikinä juo yhtään mitään, ja tajuan herätessäni mustien silmänalusteni lisäksi sen että meillä ei ole enää vessapaperia. käyn aamuvessassa viereisessä ostoskeskuksessa. haen myös (manteli)maitoa kaupasta jotta saan vedettyä aamupuurot masuun.


nyt on käytävä maksamassa sähkölaskumme. lupasin myös käydä katsomassa taideopiskelijoiden näyttelyä. ehkä menen.

muistelen lämmöllä eilistä. ehkä vuoden hienoin ilta. elämisen fiilis. jäähyväishalauksissa tajusin että oikeasti pidän näistä ihmisistä.

tyhjän päällä.

on pakattava tänään matkalaukut. päätettävä mitä jätän tähän kaupunkiin jonnekkin, mitä otan parin viikon reppureissulleni mukaan, ja mitä ruotsiin kesän ajaksi. en tiedä. sitähän kun voi tarttea mitä tahansa missä tahansa. treenaisinko judoa ruotsissa vai jätänkö judopuvun suosiolla tänne? hmm. nämä tämmöiset kysymykset vaeltelevat päässäni ilman vastausta.

on kai tehtävä myös edes jonkinmoista suunnitelmaa matkani suhteen. sitähän suunnitelmaa kun ei vielä oikein ole.

tulee olemaan pit-kä päivä.

huomenna linja-auto suuntautuu lontooseen, josta muutaman päivän kuluttua lento lähtee romaniaan. reittinä romania-bulgaria-turkki (istanbul). kaksi viikkoa aikaa. lento takaisin istanbulista lontooseen, josta lento tukholmaan.

selitän kesäsuunnitelmaa kavereilleni, jotka ovat häkeltyneitä sen seikkailupitoisuudesta. kaverini sanoi, se joka minut täällä ehkä parhaiten tuntee, että hän tulee kaipaamaan sitä tiettyä asennetta mikä minussa on. jotain rohkeuden, pelottomuuden tienoilla olevaa.

näin unta viime yönä missä joku sanoi minulle että lähteminen on pelkuruutta. en kieltänyt. onko se? se voi sitä olla, joissakin tapauksissa, mutta toisaalta se voi olla rohkeutta. lähteminen lähteminen lähteminen lähteminen. se laittaa katsomaan omaa peilikuvaansa. kun ei ole mitään ulkopuolella mikä oikeuttaa oman olemassaolonsa. näkee raaemmin mitä on.
ja lopulta, siinä peilikuvassa tuskin tulee näkymään paljoakaan. ehkä jotain pientä, määrittelemätöntä.

en jaksaisi lähteä.
enkä enää ehkä lähdekään. ainakaan niin voimakkaasti.
enemmänkin vain matkustelen.
eihän sitä muuta loppujen lopuksi voi tehdäkään? tajuaa sen sitten tai ei. tajuaa sen enemmän tai vähemmän.

viimeisen iltani vietän kämppisteni kanssa. katsotaan mitä kokkailupuuhistamme syntyy.

muutoin on hiukan pakko keskittyä tänään velvollisuuksien hoitoon. torjun kahvilakutsun. vaikka. mieli tekis vain olla ja hengata. ihana ilmakin.

laitan hyvää hyvän mielen musaa soimaan.

kevät!

kiirettä on viime aikoina pukannut enemmänkin! onneksi kokeet on mennyt tähän mennessä ihan hyvin vaikka tuntuu etten niihin oo kiinnittäny kauheesti huomiota. tuntuu lähinnä, että kokeessa ovat sattuneet aina kysymään semmosta mihin oon sattunu osaamaan vastata. myös kaksi kuppia mustaa teetä ennen koetta on auttanu kivasti, on ne aivotki hyrränny vaikka muistissa ei oo ollu nii paljo tavaraa ku aikaisemmin kokeissa.

salsailuun oon saanu opetusta & salsailuillassaki muuten olin, istuskellut ihmisten luona, istuskellut kahviloissa tapaamisissa, ...
tänä aamuna olin joogatunnilla, viimeisestä onkin jo noin vuosi :)
eilen oli hauskaa capoeirassa kun olin kerrankin soololaulajana, hah. onneks portugalin kieli pitäis olla suhteellisen lähellä espanjaa, että sanojen lausuminen ei ainakaa tuntunu vaikealta. itsevarmuus joutuu kyllä koetukselle ku lähtee kylmiltään vetäisemään (ilman mitään ihailtavaa -kröh- lauluääntä mutta kuitenkin jonkinmoinen nuottikorva pään sisässä arvostelemassa) kaikkien edessä reippaita brasilialaisia lauluja rumpujen tahtiin :D normipäivä!

elämä on ihanaa.
ehkä tää valon määrä, ken tietää.
ehkä jotain muutaki. esim. asenne.

mitä opin yhdestä pienestä harrasteryhmästä?

tämä kouluvuosi. joitain hienoja asioita opin.

esim.
capoeiraryhmä oli tosi kiva juttu.
tiivis, pieni porukka. random ihmisiä käy harkoissa myös mutta se ydinporukka on ollut kuin pieni hauras perhe.
ne ihmiset on ihan mahtavia.
capoeiran luonnekin on semmoinen. ei sinne lähetä toisia mäiskimään tai kampittamaan. ei, siellä luodaan yhdessä peliä ja kehitetään yhdessä taitoja iloisen brasilialaisen musan tahdissa.
ne ihmiset tulee sinne sillä mielellä.
ja ne ihmiset jotka sinne tulee, on kiinnostuneita nimenomaan yhteisöllisyydestä.
ne ihmiset ovat lämpimiä.

oon oppinut paljon. irrottelemaan ryhmässä. revittelemään, sekoilemaan, mitä sanaa sille nyt haluaakaan kehittää. vitsailemaan vitsailemisen itsensä vuoksi. uskaltamaan. olemaan oma itseni. pitämään yllä hyvää ilmapiiriä. osallistumaan. auttamaan halusta.

paljon on toki vielä opittavaa mutta olen kiitollinen siitä mitä olen tästä harrastuksesta saanut.

olen löytänyt itsestäni uusia puolia. kun ei ole ollut enää niin pahaa käyttäytymiskontrollia, pidättäytyneisyyttä.
esim. tässä kerran aloin ihan aluks hyppelehtimään yhen tyypin yli, kun se makas lattialla. noh, kehitettiin juttua "hiukan" ja lisättiin aina vaan vaikeustasoa, ja lopulta yks toinen tyyppi, miespuolinen hänkin, tuli fyysisesti väliin kädet ojossa keskeyttämään vauhdinottoni (sen jälkeen kun en hänen huutoaan noteerannut) etten saa enää hypättyä koska hän pelkäsi että seuraavaks multa katkeaa jalat tai taittuu niska.

välillä vitsailun lomassa puhutaan joittenki kans ihan asioitaki. täs kerran yks tyyppi kertoili mulle hämmentyneisyyden tilastaan koska ei oo mitään mihin uskoa, mihin tarttua. uskomukset, arvot... nää on semmosia hiljaisia hetkiä, hyvin varovaisia pieniä keskusteluja. (opiskeluissaan hän muuten tutkii ennen kaikkea kvanttifysiikkaa; nimittäin ehkä jonku semmoseen aihepiiriin tutustumisen seurauksena sitä tuleeki olo että mitä helvettiä maailma, tiedä häntä.)

yksi toinen hämmästytti minut hiukan enemmänkin. kysyessään mikä on ero elävän ja ei-elävän välillä. atomeistahan se niin kivi kuin minäkin kai ollaan tehty. atomien sisällä taas ei ole kauheasti asioita. en tiennyt vastausta eikä kyllä hänkään.
mielenkiintoinen kysymys.
en tosin usko että on kauhean terveellistä jäädä tyhjän päälle näitä tämmöisiä miettimään ilman tyydyttävää vastausta.
ainakaan ahdistuneena.
eikä sillä vastauksella lopulta kai niin väliä ole.
mutta on hyvä jos on tyytyväinen siihen vastaukseen mikä itsellä sattuu olemaan, ja saa siitä juuri sitä mitä mistä miltei tahansa uskonnosta (tai esim. meditoinnista) parhaimmillaan saa.

kysyinkin kvanttifysiikkatyypiltä että mitä positiivista hänen apatiansa hänelle tuo. tiedän kyllä että tämä kysymys itsessään sisältää omaa uskomustani (=positiivinen ajatus on parempi kuin negatiivinen). ei se mitään, olen varma, että niin tiesi hänkin. 

on muuten parhaimpia tyyppejä ikinä hänkin. ja erityisen tärkeä.

-----------

kuukauden aikana käytännössä urheilin ehkä pari kertaa, (capoeiratapaamisissakaan kun ei aina käytännössä liikuttu). olenko ylpeä? olen. oli mahtavaa. sai levätä. nyt on hiukan innostusta taas liikkua. en suosittele kenenkään ottamaan tästä mallia, taitaa se urheilu olla yleensä tervettä. :)