oon viime päivinä hengaillu paljon tämän yhden irlantilaisen filosofian, mikä se on, tohtoriopiskelijan kanssa. hän auttoi laukkujeni kantamisessa muutto-operaatiossani eilen muutaman kilsan verran. sanoihan hän useita kertoja että hän voi auttaa minua. johon vastasin useita kertoja että en tartte apua, selviydyn yksin. ja kun hän sanoi aina vaan uudelleen että hän voi kyllä tosiaan auttaa, niin vastasin että en edes tiedä mihin suhtautua noihin sanoihin. britit ja irlantilaiset puhuu paljon mutta tarkoittavat ihan toista miten sanovat. että en ymmärrä mitä hän tarkoitti. oliko se vain semmoinen kohteliaisuus mihin oli vastattava että ei, en tartte apua, koska ei se toinen ollut todellakaan aikomassakaan auttaa. että siksi en tartte apua. suoriudun yksin. näin sanoin.
mutta hän lopulta vaati että saisi auttaa. okei, ihan sama, jos haluat, kyllä se mulle käy, tee mitä teet, sanoin.
ja laukkujen kanto-operaation jälkeen hän sanoi, että pakotin hänet kantamaan laukkuja käyttämällä naisen passiivis-agressiivista taktiikkaa. en voinut kuin nauraa. olisin myös voinut hakata päätäni seinään jos olisi seinä siinä vieressä sattunu olemaan.
irlannissa, ja siis täälläkin, on epäkohteliasta mennä jonku luo kylään ottaen kengät pois eteisessä. siinä tulisi semmoinen awkward feeling että aikooko tuo nyt jäädä tänne asumaan vai.
huomasin kerta toissapäiväisissä kotipippaloissa että kaikilla, paitsi toki minulla, oli kengät jalassa. myös paikan asukeilla. niin o-u-t-o-a. vieläpä kokolattiamatoilla. olin jo unohtanut kesän aikana tämänkin tavan.
No comments:
Post a Comment