ihmisiä on vaikea ymmärtää. erityisesti joitain yksilöitä. heitä, jotka vaihtavat paikkaa kuin liukkaat saippuat, juuri kun oli jyvälle pääsemässä. he ovat kaikkialla ja eivät missään. on joskus turhauttavaa, jos ei kykene kategorisoimaan sitä tonttia missä toinen seisoo. hei nyt tyyppi, näytä itsesi, oikeesti. ja hän on yhä kuin tuuli, jonka paikantaa vain puiden lehtien liikehdinnästä.
millaista sitä on olla kaikkialla ja ei missään. sellaiseen ei voi luottaa. hän saattaa kahden vuoden päästä olla kyntemässä peltoa Keniassa tai kiipeilemässä imukupeilla pitkin Manhattanin pilvenpiirtäjää. kahden vuoden päästä hänellä saattaa olla viisi lasta tai sitten hän on päättänyt ruveta buddhalaiseksi munkiksi ja muuttanut jo luostariin pään ajelleena.
mitä tällaisista ihmisistä pitäisi ajatella. ja miltä tuntuu itsestä tällainen olla. vai kategorisoimmeko me aina toisiamme kerta toisensa jälkeen nähden osuvasti tai virheellisesti sen, mitä toinen on, ja kykenemme aina luomaan selkeän muuttumattoman kuvan ihmisestä. että se on ainoastaan itse, joka on se kategorisoimaton, muuttuva, kuin tuuli. jostain syystä en ihan tähänkään usko. mutta ehkä tämä on ajallemme ominaista, kun ihmisillä on vapautta kulkea omaa polkuaan pitkin, ja ottaa vaikutteita elämäänsä mistä haluavat. yhtäkkiä tyhjyys on ovella, ja kaivo on syvä. mutta mitäpä sillä teennäisellä identiteetillä tekee anyway.
vaikka sillä on hintansa.
https://www.youtube.com/watch?v=gM2YsFgXS9k
No comments:
Post a Comment